Juhannus yllätti minut taas totaalisesti. Talven aikana olin tehnyt listan kaikesta, mitä pitää olla valmiina ennen juhannusta, mutta aika moni niistä jutuista on edelleen haaveissa.

En esimerkiksi ole vieläkään saanut kaivamaani kukkapenkereeseen reunaa tehtyä... En ole vielä edes keksinyt, miten reunan tekisin, joten sitä on senkin vuoksi aika vaikea toteuttaa. Nyt tyydyn vain nyppimään rehottavia rikkaruohoja reunasta pois, jotta penkit kukat esiintyisivät edukseen.

Rantasaunalle piti saada vesi juhannussaunaa varten, mutta viedä ei homma ole hoidettu. Lisäksi takkaa ei saa käyttää, kun hormissa on halkeama ja luultavasti koko avotakka täytyy purkaa. Nyt siis tyydymme polttamaan takassa kynttilöitä ja makkarat paistetaan grillissä pihalla.

Minun piti tehdä massiivinen lupiinien-tuho-operaatio, mutta lupiineja kasvava ojamme näyttää tavallistakin rehevämmältä. Nyt kukinta on lopuillaan, joten niittämisen jälkeen ehkä täsmämyrkyttelen sivelylaitteella lupiinien lehdet ja saan toivottavasti ne vähän vähenemään. Jos jotakin hyvää pitäisi tuosta kukkamerestä sanoa, niin se on hyvin punainen. Lähes kaikki muut lähiseudun lupiinipöheiköt ovat ihan sinisiä, mutta meillä kasvaa vaaleanpunaisia ja kauniin violetteja kukkia.

Varmaan olisi monta muutakin tekemätöntä työtä, mutta toisaalta on hyvä mieli siitä, että olen saanut siivottua rantasaunan kälyn avustuksella. Pesin jopa ikkunan ja matot. Hiekkakäytävän reunan siistimistä
olen suunnitellut jo ainakin kaksi vuotta ja se on tehty. Muutenkin on mukava työstä väsynyt olo ja tuntuu, että odotan tätä juhannusta iloisena ja positiivisena, vaikka tämä onkin ensimmäinen juhannus äidin kuoleman jälkeen.

Monet ovat puhuneet siitä, että läheisen kuoleman jälkeen juhlapyhät, yhteiset tärkeät päivät ja yhdessä koetut paikat ja asiat nostavat muistot ja surun pintaan erityisen selvästi. Ensimmäinen joulu, ensimmäinen sukujuhla, äidin lihapiirakkaresepti, tuttu tuoksu omaan kaappiin siirtyneessä pyyhkeessä... Erityisen raskasta minulle on ollut tajua, että en voi enää soittaa ja kertoa pieniä iloisia asioita, kysellä ihmisten nimiä, pohtia meille kummallekin tärkeitä asioita yhdessä. Äidin käsialalla kirjoitetuilla pienillä lapuilla on tuntuu olevan merkillinen voima muuttaa minut pieneksi lapseksi, joka tahtoisi käpertyä tuttuun äidin syliin ihan vain olemaan.

Ihanaa ja siunattua keskikesän juhlaa jokaiselle. Menkää kirkkoon, jos vain pääsette ja nautikaa siitä!