Meidän perheen "vauva" täyttää viikon päästä yhdeksän vuotta. Tuntuu tosi mukavalta, kun vauva-ajat ovat takana päin, mutta toisaalta kaipaankin niitä. (en kuitenkaan niin paljon, että tahtoisin lisää vauvoja) On jännää, miten eri tavalla lapsiaan kohtelee. Nuorin pysyy selvästi pienenä pidempään, kun isot sisarensa, vaikka varmasti hän on aivan yhtä kehittynyt ja fiksu, kuin he aikanaan. Jotenkin on vain vaikea kääntää ajauksiaan käsittämään, että vauvaa ei enää ole ja perheessämme on kohta vain "isoja ihmisiä".

Toisaalta olen yrittänyt keksiä keinoja kertoa isommille tytöille, että kasvaminen ei tarkoita vakavoitumista. Ehkä teini-iässä pitää yrittää olla cool keinolla millä hyvänsä ja varsinkin vanhempien hullutteleva käytös tuntuu nololta. Olen toisaalta jo tottunut olemaan se perheen nolo tyyppi, jota lapset saa hävetä ihan työkseen. Toisiaan tunne on molemminpuolinen, sillä toivoisin lasten toisinaan olevan toisenalaisia, kuin he ovat.

Aika on nyt varmaan toisenlainen, kuin silloin hurjalla 70-80-lukujen taitteessa, kun itse olin teini-iässä. En kuitenkaan muista itsestäni moista vakavaa ja tiukkaa teiniä, joka pelkäisi koko ajan mokaavansa. Taisin olla vielä aika lapsellinen ja elämän mottona oli säilyä lapsenmielisenä. No, olen vieläkin ihan kakara ja lapset ovar hurahtaneet minusta ohitse, jos ei ihan vielä, niin ainakin parin vuoden päästä.