Moni asia on nyt toisin, kuin kuukausi sitten. Oman äidin menettäminen on varmaan sellainen asia, josta ei koskaan voi kokonaan päästä yli. Välillä tuntuu aivan kohtuuttomalta, että luonto voi toimia kuten ennenkin, kevät kypsyy kesäksi ja linnut rakentavat pesiään, vaikka sisälläni on jotain peruuttamattomasti mennyt rikki.

 Näiden viikkojen aikana olen käynyt läpi tunteiden myrskyä laidasta laitaan, suuttumusta, itseyytöksiä, tuskaa, kaipausta, pettymystä, muistoja ja ihmisten uskomatonta ystävällisyyttä. Ilman perhettä, ihania sukulaisia ja ystäviä en varmaan olisi selvinnut näin hyvin. Vieläkin purskahtelen itkuun kummallisissa tilanteissa ja jokin pieni asia herättää hurjan kaipauksen. Toisinaan tartun puhelimeen soittaakseni äidille.

Tällä hetkellä on päällimmäisenä muistot positiivisesta ja iloisesta äidistä, joka vielä 81-vuotiaanakin oli kujeileva ja elämästä kiinnostunut. Äiti kaipasi suunnattomasti isääni, joka kuoli yli 20 vuotta sitten, vaikka jatkoikin elämäänsä täysillä. Nyt on hänen kaipauksensa ohitse ja meidän vuoromme surra ja muistella.

Tässä vielä kuva äidistä viime helmikuulta, noin kuukautta ennen 81-vuotispäiviä. Ilme tässä on kuin Remu Aaltosella, vaikka äiti normaalisti olikin enemmän elegantti lady.