Elämä on kummallista. Se on yhtä aikaa ihanaa ja kamalaa. Kauniina aurinkoisena päivänä luonto on kauneimmillaan, puinnit on tehty ja uusia jännittäviä asioita on joka puolella. Samaan aikaan ystävän elämä on päättynyt, suru koskettaa, kaipaus ja muistot menneistä vuosista nousevat pintaan.

Oman elämän rajallisuus on ollut mielessäni tämän vuoden aikana moneen kertaan. Suru varmaan herkistää sen tyyppisille ajatuksille ja väistämättä mielessä pyörii se, olenko elämäni aikana tehnyt oikeita vai vääriä ratkaisuja ja mitkä niiden seuraukset ovat.

Arkielämän kiireisessä rytmissä unohtuu aivan liian usein kiittää lähellä olevia ihmisiä siitä, että he ovat olemassa, unohtuu olla onnellinen siitä, mitä on saanut. Kiitos ystävät, rakkaat ihmiset tuesta ja avusta, jota olen kokenut tämän vuoden aikana ja aiemminkin elämässäni. Toivottavasti osaan olla itse yhtä hyvä ystävä, kun minua tarvitaan.

Minä, äiti ja pikkuveli 70-luvun alussa.
894446.jpg